Sitä on tullut tänä talvena ihan kiitettävästi eli talvi on ollut talvi.
Nyt sataa sellaisia jälkarätin kokoisia hiutaleita ja lämpötila on inansa plussan puolella. Täytyy toivoo, ettei toi sade nyt vaan vedeksi muuttuisi. Ihan vielä ei taida voida sanoa, että uusi lumi on vanhan surma.

Eilinen päivä meni nukkuessa. Nukuin kahteen kertaan päikkäritkin, molemmilla kerroilla 2 tuntia. Mulla oli ihan ihmeellinen olo, enkä tajua mistä semmonen oikein tuli. Pää oli ihan tyhjä, enkä saanut minkäänlaisesta ajatuksesta kiinni, jotta olisin voinut jotain postata. Nyt on taas ihan "normaali" olo, eikä enää väsytäkään.


Tuli illalla mieleen yks juttu sieltä ihan lapsuudesta. Olin silloin jotain 4-5 vuotias, se oli kesäaikaa ja olin tietysti taas mummulassa niin kuin aina kesät. Joka kesähän siellä oli kissanpentuja ja melkein joka kesä koirankin pentuja. Niin kuin kai lähes tulkoon kaikissa maalaistaloissa.
Silloin Tellu, mummulan samojedi, oli saanut kaksi pentua jotka majaili pahvilaatikossa keittiön nurkassa. Siellä Tellu kävi niitä välillä imettämässä, välillähän se tietysti juoksi heinäpellolla heinäntekijöiden seassa ja missä milloinkin.

Tässä välissä täytyy huomauttaa, että siellä mun mummulassa kannettiin ämpäreillä kaikki ruokavesi sisälle, koska talo oli rakennettu pienen kallion päälle, eikä sinne mennyt vesijohtoa. Noi ruokavesiämpärit oli tietysti sijoitettu keittiön nurkkaan, mihinkäs muualle.

Niillä kahdella pennulla ei ollut vielä nimiä ja sit alettiin miettiin mitkä nimet niille sopis, kun molemmat oli poikakoiria. No, niistä tuli Retu ja Tahvo. Mää aloin sit pienessä päässäni ihmetteleen, että miks niitä ei kasteta samalla lailla kuin pikkuvauvoja joidenka päähän kauhotaan kädellä vettä.
Kerran sitten kun olin yksin keittiössä otin kumpaakin pentua niskasta kiinni ja upotin ne toiseen ruokavesiämpäriin ja suureen ääneen julistin, että kastan teidät Retuksi ja Tahvoksi. Sitten vaan laitoin koirat takaisin pahvilaatikkopetiinsä ja olin kovasti tyytyväinen kun pennut oli asianmukaisesti kastettu.

Kun mummu tuli navetalta sisälle, niin se tietysti ihmetteli kauheesti, että miks ne pennut oli ihan märkiä. Mää en puhunut mitään vaan painelin itteeni tyytyväisenä ovesta pihalle.
Ikuiseksi salaisuudeksi jäi arvasiko mummu mitä olin tehnyt. Muut sitä ei ainakaan tienneet. Sen salaisuuden kerroin joskus kesäjuhlissa, kun muisteltiin niitä lapsuutemme kesiä siellä Mäyrässä.
Sen pituinen se.

 


Photobucket